Sit ku ahdistaa, ni ahdistaa kunnolla

Istun tässä sohvalla yli 30kg kevyempänä kuin puolisentoista vuotta sitten. Oloni on paljon parempi ja tunnen voivani paljon paremmin. Silti, kun katson itseäni peilistä, näen vain sen, mitä vielä pitää tehdä ja muuttaa. Miksi en osaa olla tyytyväinen itseeni?

Kuvistakin näkee huomattavan eron ja sen älyttömän muutoksen, mikä on tapahtunut. Kiloja on lähtenyt, senttejä on vähentynyt ja elämänilo on lisääntynyt. Saan käyttää pienempiä vaatteita, huomaan vanhojen vaatteiden käyneen liian isoiksi ja olen älyttömän iloinen pienestä vyötäröstä.

Mutta kaikki mikä on sen olla, suoraan sanottuna joskus kuvottaa. Maha ei ole ihan täysin kadonnut, vaan keskivartalolla läskiä ja ihoa niin, että siitä saa oikein kunnolla otettua kiinni ja ravistettua. Olen laihtunut hitaasti, miksei keskivartalon iho ole tullut mukana? Senttejä on lähtenyt mutta perseen alueelta todella vähän. Tuntuu kuin olisin valahtanut alaspäin, kaikki paino perseen ja reisien kohdalla.

Olen kuin päärynä.

Tuntuu niin ikävältä, kun toisaalta olen iloinen saavutuksistani, toisaalla itken yhä peilin edessä ja kauhistelen itseäni. Mietin, miten koskaan päästin itseni niin huonoon kuntoon, miksi annoin kilojen kertyä. Tuntuu, että olen jo tehnyt työni, eikä yli 30kg minuusta riitä?

Uuvuttaa mutta en halua luovuttaa.

Vartalon mallini on mikä on, suvultani olen saanut tiettyjä piirteitä mistä pidän ja osasta en kauheasti välitä. Odotan vain sitä hetkeä, kun saisin vielä vähän kiloja pois ja voisin aloittaa painon ylläpidon ja erilaisen treenaamisen.

Varmasti erilaisissa treeniliikkeillä pystyn muokkaamaan vartaloani siihen suuntaan, mihin haluan, mutta se ei onnistu ennen kuin liikakilot ovat poissa. Kuten joku on joskus sanonut vatsalihaksista: kaikkien läskien olla voi olla todella hyvät vatsalihakset, ne eivät vaan näy.

Olen tehnyt välitavoitteita, joiden avulla pääsisin varmemmin perille. Matka tuntuu vain niin pitkältä. Ja välitavoitteekin joskus jäävät viittä vaille saavuuttamatta.

Välillä olen kateellinen ihmisille, joiden ei tarvitse nähdä vaivaa jokapäiväisissä asioissa. Minäkin haluaisin joskus elää tätä elämää niin, ettei tarvitse aina miettiä, mitä laittaa suustaan alas ja koska viimeksi on käynyt lenkillä. Olen kateellinen ihmisille, jotka ovat saavuttaneet tavoitteensa ja näyttävät hyviltä, koska pelkään etten koskaan yllä omiin tavoitteisiini.

Nämä ajatukset täytyy kuitenkin päästää ulos. Etteivät jää sisälle myrkyttämään.

Ehkä tämä vielä tästä?